Pikkukylän elämää

Ajamme tunnin, puolitoista vuoristoon, kauaksi isoista teistä, liikenteestä ja hälystä. Saavumme pikkuruiseen kylään, jossa ilma on miellyttävän viileää eikä ketään näy missään.

Korkean muurin keskeltä löytyy jykevät lukitut puuovet, johon sopiva avain on kuin suoraan sarjakuvasta: suuri, pitkä, painava mutta yksinkertainen. Muuri suojaa viehättävää valtavaa puutarhaa ja perinteistä iranilaisarkkitehtuurin mutataloa, jossa on kaarevia muotoja ja paljon, paljon ovia. Astumme sisään.

Illalla pikkukylän moskeijoista kantautuu kovaäänisillä rukouksia kylän ylle. Asukkaat ovat erityisen uskonnollisia, kylän kapeilla ja kiemuraisilla kujilla vaeltaa yön pimeydessä burkhia kuin aaveita. Katulamppuja on päällä vain siellä täällä, ne suovat syvänkeltaista valoa laikkuina kulkijan tielle. Rukousten soidessa korvissa tunnelma on huumaava, kun palaamme mutamuurimme suojiin puutarhaan ja sytytämme vesipiipun.

Aamulla aloitamme ghormesabzin valmistamisen. Upotamme suuren padan nuotion liekkeihin ja kokoamme toisen nuotion padan kannen päälle. Siinä tulen ympäröimänänä hautuu lempeästi yrttejä, papuja ja lammasta, ja kuuden tunnin kuluttua maku on mitä herkullisin. Ruokaa odotellessa kiipeämme puutarhan puihin syömään boysenmarjoja, mulpereita, hassel- ja saksanpähkinöitä. Puutarhan marjoista tulee kuulemma erityisen hyvää viiniä iranilaisten salaisissa kotiviinitehtaissa. Ensi viikolla saisin maistaa.

Palautumispuuhasteluja

Vuorelta palautuminen vei mulla viikon. Jalkoja särki viisi päivää, levätessä yllättänyt flunssa ja lämpö kukistettiin onneksi pikaisesti paikallisilla ihmelääkkeillä. Jäätikköä pitkin lumipallona pyörinyt Ahmad on viety jo kahteen kertaan näytille sairaalaan, hänellä on vielä kuukausi lepoa edessä sysimustaksi mustelmoituneen säärensä kanssa.

Täällä lähes joka vaivaan tuntuu olevan oma yrttinsä: Illalla riisiä keitellessä oveen koputtaa mummeli ja tulee esittelemään rohdos- ja ruoanlaittoyrttivalikoimaansa olohuoneen lattialle. Flunssasta on juuri ensimmäiset merkit ilmassa ja ostamme kurkkukipuun tarkoitettuja kuivattuja kukkia. Kukikkaan iltateen ja yöunien jälkeen kurkkukipu on kadonnut.

Tästä Iranin-matkasta piti tulla vuorikiipeilyreissu, mutta suunnitelmia on jouduttu uusimaan. Ollaan käyty harhailemassa 11 kilometrisessä luolassa, jonka pohjasta osa on veden peitossa ja tunneleissa seikkaillaan veneellä. Suomessa olis kyllä sanomista niistä turvajärjestelyistä - tai niiden puutteesta.

Ollaan käyty Khoramabadin linnassa, jonne menin sujuvasti iranilaisten halvemmalla pääsylipulla (vs. kallis turistilippu) kun sopivasti lipunmyyjä kuulee mun tyylipuhtaat farsinharjoittelulauseet. Kheili khube, bia! Se on tosi hyvä, tule!

Ollaan käyty vesiputouksen reunalla polttamassa vesipiippua ja katsomassa miesten polskimista vedessä, naisten vilkutellessa rannalla (hijab päässä on tylsä harrastaa vesileikkejä). 

Tänään lähdetään Alin synnyinkylään, 1000 asukkaan pikkuyhteisöön vuorenkupeeseen.

Vuorenhuipulta nomadijurttaan

Nyt kaikki on kunnossa. Kirjoitan tätä lämpimässä konttitalossa Sabalan-vuoren juuren kylässä 2500 metrin korkeudessa. Kyläläiset täällä tietävät että ai tuo on se suomalainen. Turisteista pidetään vuorilla aivan erityisen hyvää huolta.

Kiipeäminen Sabalanin huipulle 4811 metriin heilutteli tunneskaalaa laidasta laitaan. Kohokohtia ei ehkä ollut vuoren juuren kylästä tarpominen kohti rinteen vuoristoleiriä hyytävässä sateessa ja usvassa, mutta suuren kiven suojissa teehetki juuri pilvipeitteen rakoillessa avautuvan laakson yllä sai hihkumaan innosta kuin pikkulapsi.

Vuoristoilmaan totuttelu haastoi illalla leirissä, kun päätä alkoi särkeä ja paleli kuin pakastimessa, mutta se lääkittiin luonnonyrteillä ja illasta muiden vuorikiipeilijöiden kanssa tuli mitä parhain.

Sabalanin 2 päivää kestänyt (lumi)myrsky oli seuraavana aamuna tiessään ja auringonpaiste helli nousuamme huipulle. Emme olisi voineet saada parempaa säätä. Kaikki kiipeilijät olivat erinomaisella tuulella ja erityisen ilahtuneita ja kiinnostuneita turisteista.

Alastullessa eksyimme reitiltä heti alkuunsa. Onneksi silloin emme tienneet, että vajaan 3 tunnin laskeutuminen muuttuisi yli 7 tunnin harhailuksi vuoren vaikeakulkuisella (väärällä) rinteellä sumun noustessa ja päänsärkyni yltyessä. Yöstä vuorella tulisi hyytävän kylmä, ja jo nyt olimme väsyneitä, läpimärkiä sekä osa porukasta loukkaantuneita ja vertavuotavia. Vesi oli loppunut aikoja sitten. Kaikki fokus oli laitettava alaspääsemiseen ja äkkiä, mutta kukaan ei tiennyt mihin suuntaan ja kuinka pitkä matka meillä olisi edessämme.

Tarina päättyy onnellisesti kun juuri hämärän laskeutuessa lammaspaimen kuulee sumun läpi huutomme. Meidät saatetaan nomadikylään ja istutetaan lampaannahasta tehtyyn jurttaan kaasuliekin lämpöön. Juomme teetä ja syömme lampaanrasvalla höystettyä riisiä, sulatamme kohmeisia raajojamme sekä puhdistamme ja sidomme jäätiköllä livenneen kiipeilijän verisen pään. Yksi meistä käy lopenuupuneena nukkumaan, toiset keskustelevat 7 vuotta sitten vuorille eksyneestä, jonka ruumis löydetään vasta 6 vuotta myöhemmin. Vasta silloin, adrenaliinienkin jo laskiessa verestä, tajuamme minkälaisen seikkailun olemme kokeneet.

Kahden tunnin kuluttua lähikylistä on löytynyt jeeppi, joka saapuu noutamaan meitä. Ulkona on jo pilkkopimeää ja märissä vaatteissa hyisen kylmää. Kun auto hajoaa kesken kaiken tielle, kellään meistä ei enää riitä huumorintaju.

Viidakon eläintarha

Viidakon keskeltä löytyy talo, pari navettaa ja kalakasvatusaltaita. Sama tönö, jonne Ahmad viisi vuotta sitten päätyi eksyttyään tieltä, on edelleen paikoillaan.

Tervehdimme talon isäntää, herttaista papparaista, joka muistaa Ahmadin vuosien takaa. Pappa tarjoaa auliisti toisen huoneensa käyttöömme yöksi, siellä haisee voimakkaasti kalanruoka seinustan ruokasäkkien takia. Ei se mitään.

Ilta kuluu rattoisasti papan kanssa nuotiolla istuskellessa, teetä juoden ja kuulumisia vaihtaen. Välillä joku tulee ja haluaa ostaa kalaa papparaiselta. Silloin hän nousee verkkaisesti, töpsöttelee kalankasvatusaltailleen ja pyydystää saavilla komeita vonkaleita. Välillä lehmiä täytyy hieman paimentaa, välillä hätistellä kanoja paremmille nokkimismaille. Koirat pyörivät jaloissa ja haukkuvat viidakon outoja ääniä. Täällä elää kuin eläintarhan keskellä, mutta viidakon hiljaisuus ja kauas puidenlatvuksiin hakeutuva katse tuo rauhoittavaa balanssia eläinten vipinään.

Seuraavana aamuna yksi lehmä on kuollut, toinen on sairaana. En voi kuin ihmetellä, miten papparainen jaksaa yksinään touhuta metsikössä eläintensä kanssa. Ostamme papalta kalan ja jatkamme kiitollisina matkaa.

Kuumuutta pakoon

17.7.3015:

Ja niin Iranista tuli ensimmäinen maa, jonne valitsin palata takaisin.

Teheranin yön pimeydessä tutut kasvot hymyilevät jälleennäkemiselle. Salam khubi, khubam mamnoon, vaihdamme kohteliaasti kuulumistenkyselyt lentokentällä ennen kuin lähdemme ajamaan kohti Luoteis-Iranin vuoriston virkistävää viileyttä. En vielä tiedä millaista palavaa auringonhehkua yön tunteina pakenemme, mutta iltaan mennessä ymmärrän yli 30-celsiusasteen piinaavan poltteen.

Auringonporotusta väistääksemme aktiivinen päivittäiselämä siirtyy enemmän aamunkoiton ja hämärtyvän illan tunteihin. Päivisin hakeudumme virkistävän veden läheisyyteen syömään (vastoin meneillään olevaa ramadania) sekä lepäämään. Juuri tämä on ehkä sitä mitä kaipasin eniten Iranissa: Kaveriporukat kaivavat autoistaan viltit ja tyynyt, hedelmät ja leivät, pähkinät ja juustot, ja asettuvat villin luonnon keskelle viettämään aikaa. Nuotio kasataan kuivista oksista ja jo mustaksi palanut teepannu upotetaan liekkeihin. Tulessa lempeästi haudutettu tee maistuu erinomaiselta. Siinä vuoripuron solistessa korvissa, varjostavien puiden katveessa, on mitä parhain päiväunihetki.

Kun Kaspianmeren rantahiekalla avaan uniset silmäni ja tihrustan vaatteet päällä uivia iranilaisia, on päivä kääntymässä illaksi ja hyvä aika jatkaa matkaa kohti vuoristoa. Ahmad muistaa vuosien takaa eksyneensä vuoriston viidakossa asuvan vanhan papparaisen luokse, ja lähdemme etsimään hänen luotaan yöpaikkaa.

Hoda fez, kultaiset ihmiset ja outo hallitus

Lähdin Iranista rinkka täynnä mausteita ja yrttejä, joita lapsenomaisella lempeydellä maailmaan suhtautuva Ahmad pakkasi mukaani selostaen samalla uuden lempiruokani ghormesabzin valmistusmenetelmää. Sain mukaani parikymmentä CD-levyllistä elokuvia nuoruutensa tuskissa painivalta, Allahiaan rukoilevalta Hadilta, joka alkoi kutsui mua siskokseen nukuttuani lähes viikon nuorukaisen lattialla. Lähtiessäni lentokentälle pujotin sormeeni hopeasormuksen, josta vieläkin olen velkaa persialaista rakkaussanastoa minulle antaumuksella opettaneelle Samiralle.

Iranilaisäidin herkullista ghormesabzia.

He ja lukuisat muut iranilaiset osoittivat, että Irania ei todellakaan tarvitse pelätä. Harva kansa taitaa saada harteilleen niin vääränlaisia ja tuhoisia ennakkoasenteita kuin nämä oman hallituksensa murjomat ihanat ihmiset. Iranissa kummallisinta onkin maan kahtiajakautuneisuus. Se kuinka valtiolle työskentelevä arkkitehti pukeutuu chadoriin, mustaan kaapuun, töihin mennessään ja kertoo esimiehilleen rukoilevansa ja harjoittavansa ahkerasti islamia, mutta illalla palaa kotiin, vaihtaa rennot vaatteet, juo viiniä ja laulaa ja tanssii kuin kuka tahansa meistä. Kuinka aviopari julkisella paikalla voi hädin tuskin koskettaa toisiaan, mutta rannalla tai pimeän tullen puistossa ottaa toisiaan lempeästi kädestä kiinni.

Jouluaaton kalliokiipeilyt Shirazissa.

Iranilaiset ansaitsevat lukuisten sääntöjen ja rajoitusten sijaan jotain paljon parempaa omalta hallitukseltaan, mutta he myös ansaitsevat koko muulta maailmalta sen, ettei heitä suotta pidetä vaarallisina tai hulluina.

خدا حافظ, hoda fez, näkemiin Iran!

Vuoristokylässä

Oon parinsadan hengen kylässä lähellä Raborin kaupunkia. Sää on vuoristoisen kylmä, kun saavumme tänne auringonlaskun jälkeen pimeässä. Suloinen pikkutalo on kolea ja autio, kun astumme sisään. Enää täällä ei asu kukaan vakituisesti.

Valitsemme kahdesta huoneesta pienemmän, jonne kannamme öljypolttoisen lämmittimen ja värjötämme hetken liekin heräilevässä lämmössä. On liian kylmä ottaa ulkovaatteita pois, hijabini onneksi lämmittää. Ilmassa leijuva pistävä öljyn haju sattuu nenään, mutta siihenkin tottuu.

Tauolla jossain Raborin ja Bamin kaupunkien välissä.

Keittiössä lieden kaasupullo on rikki ja vuotaa käytettäessä. Korjausyritykset tuottavat vain lisää kaasua ilmaan, joten hylkäämme toiveet ruuanlaitosta liedellä ja vetäydymme takaisin siihen ainoaan hitaasti lämpenevään huoneeseen. Huoneessa ei ole rikkinäisen kuvaputkitelevision lisäksi huonekaluja, joten koko elämä on nyt lämmittimen ympärillä matolla. Alamme kokata öljylämmittimen vienossa lämmössä kurpitsoita, isoimpaan nälkään murramme leipää tietäen että kokkaus tulee kestämään tunteja.

Kokkauksen lomassa näen perinteisen iranilaisen khashk-liemen valmistamisen. Khashk on maidosta valmistettuja kivikovia palluroita, joita veden kanssa hierotaan karkeaa kulhoa vasten. Tunnin veivaamisen aikana vesi muuttuu hiljalleen valkoiseksi ja jugurttimaisen paksuksi valmiiksi liemeksi, johon sekoitamme valkosipulia. Taskulampun valossa etsimme vielä yrttejä pihalta, mutta kasvit ovat kylmyydestä kuivia ja kitukasvuisia. Vain ruohosipulinkaltainen on selvinnyt olosuhteissa, keräämme sitä kulhollisen illalliselle.

Khask-liemi valmistumassa.

Kun yöllä ruoka on vihdoin valmis, olen jo nukahtanut kippuraan lämmittimen viereen. Hieron unihiekat silmistä ja lusikoin kurpitsaa ja khashk-lientä leipäpalojen päälle. Ruoka on yksi parhaista mitä olen täällä syönyt. Korjaamme lautaset lattialta, levitämme ohuen makuualustan ja nukahdamme vilpoisaan pimeyteen.

Persialaistumassa

Paikalliset nauravat mun persialaistumiselle, jonka asteittainen eteneminen näkyy hyvin teenjuonnissa: Aluksi join aina teeni sellaisenaan, paikallinen tapa juoda tee sokeripalan läpi oli mulle liian makeaa. Sitten aloin kaivata teen kylkeen taateleita, seuraavaksi keksiä tai suklaapalaa. Viime viikolla aloin tonkia sokeripurkista pienintä sokeripalaa teen kaveriksi. Nyt dippaan sokeripalan kärjen teehen tottuneesti ennen kuin asetan sen kielen päälle ja nautiskelen teekupillisestani.

Teetauko metsästä löytyneellä tulentekopaikalla
jossain Kermanin liepeillä.

Paikalliset sanovat mun myös alkaneen tehdä taarofia. Taarof on yltiökohtelias tapa puhua, ja se on iranissa läsnä kaikessa kommunikaatiossa. Iranilainen tarjoaa taarofin takia lähes kaikkea mahdollista: ilmaista ruokaa, yöpaikkaa, laskun maksamista, runsaita kehuja mistä tahansa asiasta... Keskustelun vastapuoli taarofin oppien mukaan kieltäytyy iloista ja juupas-eipäs-väittely jatkuu useita rundeja. Taarofin vuoksi täällä oli aluksi mahdoton tietää, onko ihminen kohtelias oikeasti vai leikisti, mutta hissuksiin oon oppinut lukemaan ihmisiä taarofin läpi. 

Persialaiset aakkoset opin kokonaan jouluaattona, ja nyt luen ahkerasti kaikkea eteen sattuvaa ymmärtämättä toki sanoista mitään. Tärkein sanasto on kuitenkin hallussa: tervehdys, leivän ja veden pyytäminen sekä syömään kehottaminen, älkää käskekö minun enää syödä -parahdus sekä kiitokset ja hyvästely. Koska täällä kuunnellaan jatkuvasti iranilaisia rakkauslauluja, myös mun persialainen rakkaussanasto on erityisen runsas.

 

Runo patikkamatkalla vesiputoukselle.

Hyväntekijä rannalta

Irakin rajalta etenimme perjantaina takaisin itään. Maleksimme Persianlahden rannalla ihmetellen missä yöpyä, kysyimme neuvoa ohikulkevalta hepulta ja hetken päästä olimmekin jo hänen vapaa-ajan puutarha-asunnossaan. Saimme avaimet käteen ja mies toivotti hyvää iltaa, ei halunnut rahaa. Iran on ihmeellinen maa.

Seuraavana aamuna miehen kaveri kutsui kotiinsa lounaalle. Jo ennen asunnon näkemistä oli valjennut, että kaverukset olivat seudun kenties rikkaimmat, eno rakentanut moskeijan omilla rahoillaan, miehillä itsellään oli tehtaita, omistuksia ja ties mitä ympäri maata. Koti oli kirjaimellisesti uutuudenkiiltävä, rakennustyöt yläkerroksissa vielä kesken. Lounas oli ehkä herkullisin täällä syömäni ateria eikä ruokalajeissa säästelty.

Seurueemme naiset Persianlahden rannalla.

Nyt Persianlahden-turnee on edennyt Bandar-e-Gavanahiin, jonne saavuimme eilisiltana, Yalda-yönä. Yalda on vuoden pisimmän yön juhla, ja tänään on talven ensimmäinen päivä. Yalda-yönä perheet kokoontuvat yhteen syömään vesimelonia ja granaattiomenoita ja valvovat läpi yön. Meitä tosin vähän nukutti ja käperryimme suoraan matoille nukkumaan.

Irakin rajalle kulkematta vankilan kautta

Heti alkumatkasta Shirazista kohti Persianlahtea poliisi pysäyttää auton, haluaa tarkistaa takaluukun ja pyytää henkkarit. Kaikki olisi hyvin, jos meillä ei olisi kolme litraa viiniä mukana, ja matkaseura supisee kun korvaan että se on Iranissa yhtä paha asia kuin kantaa huumelastia. Iranilaisen vankilan näkemiseltä kuitenkin vältyttiin, sillä poliisi ei huomannut viinejä.

Ajetaan koko päivä, aina Irakin rajalle Abadaniin. Matkalla kuiva ja karu vuorosto vaihtuu vehreämmäksi, sää on kosteampi ja lämpötila nousee. Suuret liekit palavat siellä täällä, sillä öljyn päällä olevat kaasut poltetaan pois. Täältä lounais-Iranista tulee suuri osa Iranin öljystä, mutta kaupungit ovat siihen nähden köyhiä ja Irakin-Iranin sodan jäljet näkyvät vielä.

Shadegan-kaupungin voimakkaasti arabialaisvaikutteinen basaari.

Ostamme katukeittiöstä iranilaiseen tapaan kikherneitä välipalaksi ja yritämme löytää majapaikan, mutta täälläpä ei nainen ja mies saa olla samassa hotellihuoneessa elleivät osoita olevansa naimisissa. Mohammad unohti todistuksensa kotiin, eikä yöllinen visiitti poliisiasemalle selvittämään asiaa ole väsyneelle matkaporukalle kovin miellyttävä. Lopulta saadaan naiset samaan huoneeseen ja miehet nukkuvat autossa...

Nomadina Iranissa

Ajatus Iraniin jäämisestä tuntui daijulta ja sopivasti kutkuttavalta, ja niinpä en noussut koneeseen kohti kotia. Aamulla kävin anomassa viisumiin pidennystä, jonka herttaiset poliisisedät auliisti mulle myönsi. Yksi poliisisetä kyseli matkaanko yksin ja eikö se ole vähän vaarallista, toinen lateli litanian turvallisuustoimia: vain virallisia takseja, ei ulkona klo 20 jälkeen, älä luota apuatarjoaviin, nuku aina hotelleissa, jne. Kiitin ystävällisyydestä ja hymyilin tehneeni jo kaiken. Jouduin myös auttamaan setiä ko. ohjeiden kääntämisessä englanniksi, tulevaisuudessa ilmeisesti mun kirjoittamat turvaneuvot on esillä plakaatilla jossain.

Nyt riitti aikaa Persepolisiinkin.

Talvi alkaa tulla myös Iraniin. Pohjoisessa sataa jo lunta, täällä etelämmässä Shirazin kaupungissa illat ovat viileitä, vaikka päivälämpötila on 15 C ja aurinko hymyilee. Kuin nomadit, teltoissaan asustavat perinteiset paimentolaiset, lähden hakemaan parempia lammaslaitumia ja lämpöisempää aurinkoa etelästä Persianlahdelta.  Matkaseurana tien päällä on kokoelma paikallisia, ja tässä vaiheessa lienee aika esitellä heistä merkittävin: Mohammad, kolme vuotta sitten Armeniassa tapaamani iranilainen, kertoi tuolloin lumoavia tarinoita ja esitteli upeita kuvia kotimaastaan, ja ne kytivät takaraivossani siitä lähtien. On siis yksin Mohammadin syy, että valitsin matkakohteeksi Iranin. Kolmessa vuodessa Mohammad ehti muuttaa Armeniasta takaisin Iraniin ja mennä naimisiin, ja nyt olen jonkun aikaa punkkaillut pariskunnan luona oppimassa iranilaista ruoanlaittoa.

Iranista, rakkaudella

Viimeinen päivä Iranissa. Tähän saakka vain yhdestä maasta olen lähtenyt tuntien että pala sydäntä jäi taakse, Iranista tulee toinen sellainen maa.

Iranissa oppii rakastamaan arkkitehtuuria.

En ole ollut reissulla montaakaan tuntia yksin. Ja jos olen, riittää että on 173-senttinen (iranilaisnaisen keskimitta kuulemma n. 160 cm) hieman turistin näköinen ja vienosti hymyilevä nainen, niin joku tulee juttelemaan. Jokaisessa kaupungissa kun on saanut yhdenkin tuttavan, niin johan sataa kutsuja kaverien ja vanhempien luokse päivällisille: "bring your foreign friend here, we want to see her" kuten mulle aina sukulaisten puheita tulkataan.

Mun suosikkipaikka Esfahanin kaupungissa.

En ehkä nähnyt Persepolista, Iranin nähtävyyksien kruununjalokiveä, mutta nukuin päiväunia viltin alla persialaisella matolla uusien iranilaisystävieni kanssa ja valvoin yömyöhään jutellen arkkitehtiopettajan kanssa iranilaisista uskomattoman kauniista rakennuksista ja yksityiskohtien viimeistelystä. Tanssin hammaslääkärien sekasukupuolikemuissa (laitonta) ilman huivia (laitonta) ja ilman ranteisiin ja takapuolen yli ulottuvaa paitaa (laitonta), katsottiin Youtubea (bannattu) ja hipaisin naimisissa olevaa miestä, jonka vaimo ei päässyt kemuihin (vähintäänkin sopimatonta). Opettelin persialaisia aakkosia juuri julkaistun aapisen kirjoittajan kanssa ja vietin viikonloppua peri-iranilaisesti puistossa ringissä istuen ja vesipiippua poltellen, teekuppi ja taatelikeksi toisessa kädessä. Kiipesin kahdelle vuorelle antaen hiusten hulmuta pitkästä aikaa tuulessa, sillä kuten paikalliset sanoivat "nyt ollaan vuorella, ei Iranissa". Ja juuri niin se on, jos kadulla ja uutisissa Iran näyttää sorrolta, vaaralta ja sekamelskalta, elämä ihan tavallisten ihmisten keskuudessa poissa isoveljen silmän alta on lempeintä ja vieraanvaraisinta mitä voi olla.

En ehkä nähnyt paljon mitään siitä mitä matkaoppaani kertoo, mutta kylläpä olin onnellinen.

Kaunein moskeija jonka oon nähnyt.