Nyt loytyi kylla aivan ihanan symppis bolivialaiskaupunki. Potosi oli joskus vauras ja iso kaupunki sen kaivostoiminnan ansiosta, mutta nykyisin vahan kuihtunut. Laheisesta vuoresta louhitaan silti edelleen mm. sinkkia ja hopeaa, paljoa muuta elinkeinoa taalla ei olekaan. Kaivoshommien takia kuka tahansa voi Potosissa ostaa kaupasta dynamiittia ja vahvaa alkoholia, mitaan rajoituksia ei ole.
Kun tanne on kerran tultu, niin piti sita kayda katsomassa kaivoksia ihan sisalta pain. Retkea varatessa piti allekirjoittaa lappu, jossa epasuorasti ilmaistiin etta kaivoksiin voi huonolla tuurilla kuolla. Siina sita sitten astuttiin pimeaan tunneliin kypara paassa, otsalamppu ainoana valona, kumpparit jalassa ja luottaen sokeasti bolivialaiseen entiseen kaivosmieheen. Tunnelit oli harvoin ihmisenkorkuisia, joten suurimman osan ajasta sai kulkea kumarassa tai jopa kontaten. Koko ajan piti varoa katosta retkottavia parruja, kaapeleita ja kivenmurikoita, samalla kun koitti olla kaatumatta maassa oleviin kivenjarkaleisiin ja mutaan. Ahtaassa tunnelissa tuli vahan valia vastaan kiskoja pitkin mineraalivaunu, jota yksi hikinen kaivosmies veti ja kaksi tyonsi. Siina sitten juostiin kiireella takaisinpain ja etsittiin sopiva kolonen, johon mahtuu kyyristymaan, etta vaunu paasee ohitse. Ne ei kuulemma helpolla pysahdy.
Opas esitteli auliisti seinamien asbestia, otsalampun valokeila paljasti kivipolysta tunkkaisen ilman ja syvalla tunneleissa oli lampotila kevyesti yli +30 asteen. Itse tyo on tietysti raskasta fyysista puserrusta. Kaivosmiehet voi tyoskennella jopa 10 tuntia paivassa ainoana energianlahteena kokalehdet. Monet tyomiehet oli arpisia, eli haavereita sattuu. Ei varmaan mikaan ihme, etta he kuolevat viimeistaan noin 55-vuotiaina? Kaivoksessa on kuulemma sanonta, "we eat the mountain and the mountain eats us", mika viittaa siihen kuinka monet kuolee kaivoksiin tai sen aiheuttamiin hengitysoireisiin tms.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti