Kolme paivaa piti opiskella Sucressa espanjaa, etta uskalsi menna bolivialaiselle poliisiasemalle tekemaan rikosilmoitusta Copacabanalla mystisesti kadonneesta puhelimesta. Paikalliset ei oo aina maailman ystavallisinta sorttia, pikemminkin suhtautuu gringoihin monesti valinpitamattomasti. Ensin luulin sen johtuvan kielitaidottomuudesta, mutta kuulemma espanjantaitoiset ei-etelaamerikkaiset saa samaa kohtelua. Mun no hablo español vaihtui joka tapauksessa jo jokin aika sitten solamente hablo un poco españoliin ("puhun vain vahan espanjoolaa"), joten oli aika kohdata poliisit, joista kuullut kauhutarinat ei mitenkaan motivoineet asemalla visiteeraamista.
Tanaan oli sitten juuri oikea paiva pukea sopo mekko paalle ja tassutella poliisilaitokselle hiukset herttaisen suihkunmarkina. En tieda kumpi oli aluksi vaivautuneempi, mina vai poliisiseta, kun en osaa espanjan imperfektia ja piti kaikki kertoa preesensissa - paitsi ettei varkaussanastokaan oo ihan hallussa. Olin ainoa ulkomaalaisen nakoinen koko kuhisevalla laitoksella ja valmiina luovuttamaan, mutta sulatin sitten kuitenkin niiden sydamet mun mongerruksella. Lopulta siina hyysasi kolme poliisisetaa, jotka innokkaasti kavi mun kanssa small talkia mun espanjan verbilistamonisteen avulla. Musta tuli heti kuumaa kamaa kun niille selvisi etta oon 26-vuotias insinoori, ja sitten sainkin seuraavaksi treffipyynnon illalliselle tiiviisti tuijottavalta ja hymyilevalta poliisilta. Rikosilmoituslappu kourassa lahdin laitokselta lopulta lampimin kadenpuristusten ja poskisuudelmien saattelemana, voisin kuvitella ettei joka boliviaano saa pusuja poliisiasemalla kaydessaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti