Sanon joka paiva kymmenia kertoja bonjour ja bonsoir. Lahes yhta monta kertaa ça va ja useamman kymmenen kertaa myos je ne parle pas français. Rankinta Burkina Fasossa oli oppia elamaan sen kanssa, etta olen kaveleva huutomerkki taalla kadulla ja joka toinen ihminen haluaa moikata. He huutelevat kaupoistaan, ravintolapoydista, ohi kavellessaan, lahestyvat jopa toiselta puolelta katua ja pysayttavat ja kattelevat. Missaan ei saa kavella rauhassa. Aluksi tuntui etta lahes kaikki tekevat tuttavuutta jotta voivat myyda mulle jotain, kerjata rahaa tai ryostaa vaivihkaa lompakon, olenhan rikas valkoinen. Se tunne sai mut jo inhoamaan Burkinaa ja kaipaamaan pois.
Sitten yksi paiva joku loksahti kohdalleen tallaisen juuri ja juuri naapuriaan moikkaavan sosiaalisesti juntin suomalaisen aivoissa ja aloin kohdata moikkaajat ennakkoluulottomasti ihmisina. Ihan uusi maailma aukesi. Vaikka onkin paljon kaupustelijoita, he uskovat yhdesta ystavallisesta non mercista.
Loput, suurin osa, haluaa jutella hetken, osoittaa arvostustaan tai vain toivottaa tervetulleeksi kaupunkiin (bonne arrivée!). Oonkin tavannut mita ihanimpia ihmisia. Oon kuullut matkavinkkeja, ravintola- ja iltamenosuosituksia, tullut kutsutuksi kaverusten yhteiseen ruokahetkeen katukeittiossa, nauranut ja huvittanut kokonaista kahvilaa henkilokuntineen. Vaikka yhteista kielta on hirvean vahan.
Nykyisin kun joku yrittaa kiinnittaa mun huomion kadulla huutamalla bonjour madame, madamoiselle, hello, la blanche tai tubabu (muistaakseni dioulan kielta), etsin katseella huutelijan, huikkaan mielellani bonjourit takaisin hymyn kera ja katson mihin se johtaa.
Edit. Muutama jälkikäteen lisätty kuva:
 |
| Mun suosikkikahvila Banforan kylässä. Un nescafe por favor! |
 |
| Aika monella tyypillä (yl. miehellä) on täällä ylimääräistä aikaa. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti