Viimeinen päivä Iranissa. Tähän saakka vain yhdestä maasta olen lähtenyt tuntien että pala sydäntä jäi taakse, Iranista tulee toinen sellainen maa.
 |
| Iranissa oppii rakastamaan arkkitehtuuria. |
En ole ollut reissulla montaakaan tuntia yksin. Ja jos olen, riittää että on 173-senttinen (iranilaisnaisen keskimitta kuulemma n. 160 cm) hieman turistin näköinen ja vienosti hymyilevä nainen, niin joku tulee juttelemaan. Jokaisessa kaupungissa kun on saanut yhdenkin tuttavan, niin johan sataa kutsuja kaverien ja vanhempien luokse päivällisille: "bring your foreign friend here, we want to see her" kuten mulle aina sukulaisten puheita tulkataan.
 |
| Mun suosikkipaikka Esfahanin kaupungissa. |
En ehkä nähnyt Persepolista, Iranin nähtävyyksien kruununjalokiveä, mutta nukuin päiväunia viltin alla persialaisella matolla uusien iranilaisystävieni kanssa ja valvoin yömyöhään jutellen arkkitehtiopettajan kanssa iranilaisista uskomattoman kauniista rakennuksista ja yksityiskohtien viimeistelystä. Tanssin hammaslääkärien sekasukupuolikemuissa (laitonta) ilman huivia (laitonta) ja ilman ranteisiin ja takapuolen yli ulottuvaa paitaa (laitonta), katsottiin Youtubea (bannattu) ja hipaisin naimisissa olevaa miestä, jonka vaimo ei päässyt kemuihin (vähintäänkin sopimatonta). Opettelin persialaisia aakkosia juuri julkaistun aapisen kirjoittajan kanssa ja vietin viikonloppua peri-iranilaisesti puistossa ringissä istuen ja vesipiippua poltellen, teekuppi ja taatelikeksi toisessa kädessä. Kiipesin kahdelle vuorelle antaen hiusten hulmuta pitkästä aikaa tuulessa, sillä kuten paikalliset sanoivat "nyt ollaan vuorella, ei Iranissa". Ja juuri niin se on, jos kadulla ja uutisissa Iran näyttää sorrolta, vaaralta ja sekamelskalta, elämä ihan tavallisten ihmisten keskuudessa poissa isoveljen silmän alta on lempeintä ja vieraanvaraisinta mitä voi olla.
En ehkä nähnyt paljon mitään siitä mitä matkaoppaani kertoo, mutta kylläpä olin onnellinen.
 |
| Kaunein moskeija jonka oon nähnyt. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti