Kulttuurieroja

Viikossa Iranissa oppii nukkumaan ja syömään persialaisella matolla, niin ettei kaipaa enää sänkyä tai ruokapöytää. Matosta oppii tunnistamaan päältä, onko se käsintehty vai konevalmisteinen.

Viikossa oppii murtamaan yhteistä leipää yhdellä kädellä suupala kerrallaan ja syömään kondensoitua maitoa leivän päällä. Tiedän mikä ruoka on perinteisen iranilaisen ravinto-opin mukaan ns. kuumaa ja mikä kylmää (ei liity celsius-lämpötiloihin) ja miten lämpötiloja pitäisi syödä tasapainossa. Kyykkyvessoista oon löytänyt hyviäkin puolia eikä vessapaperin puute enää häiritse.

Teetä aamulla, päivällä, välipalalla, illalla... aina.

Opin lukemaan persialaisia numeroita (vasemmalta oikealle, päinvastoin kuin muu kirjoitus!) ja osaan puhua paikallisille puhekielen toman-valuutassa, vaikka itse ajattelen kaiken virallisissa rialeissa (1 toman = 10 rial). Opin pujahtamaan autotien yli jatkuvan ja kaistapäisen liikennevirran läpi eikä liikenne näytä enää loputtomalta sarjalta läheltä piti -tilanteita. Pikkuhiljaa muistan että peukku ylös -käsimerkki tarkoittaa samaa kuin keskisormen näyttäminen.

Vesipiippu on myös kaiken kansan yleistä huvia.

Eniten oon oppinut lukuisista keskusteluista iranilaisten kanssa, heidän suhteesta kulttuuriinsa ("4000 vuotta kulttuuria tuhoutui islamilaisessa vallankumouksessa, nyt ollaan nollapisteessä"), islamin kielloista ("kaikilla on kaksi elämää, eri elämä kadulla ja eri elämä piilossa kotona", "hallitus opettaa meidät valehtelemaan"), parisuhteiden ongelmista ("ennen naimisiinmenoa naiset kokevat usein syyllisyyttä seurustelusta eivätkä ole omia itsejään") ja Iranin kahleista (aikuinen mies ei saa matkustaa ulkomaille ennen kuin kaksivuotinen armeija on käyty). Tänään avasin keskustelun ydinaseista.