Nomadina Iranissa

Ajatus Iraniin jäämisestä tuntui daijulta ja sopivasti kutkuttavalta, ja niinpä en noussut koneeseen kohti kotia. Aamulla kävin anomassa viisumiin pidennystä, jonka herttaiset poliisisedät auliisti mulle myönsi. Yksi poliisisetä kyseli matkaanko yksin ja eikö se ole vähän vaarallista, toinen lateli litanian turvallisuustoimia: vain virallisia takseja, ei ulkona klo 20 jälkeen, älä luota apuatarjoaviin, nuku aina hotelleissa, jne. Kiitin ystävällisyydestä ja hymyilin tehneeni jo kaiken. Jouduin myös auttamaan setiä ko. ohjeiden kääntämisessä englanniksi, tulevaisuudessa ilmeisesti mun kirjoittamat turvaneuvot on esillä plakaatilla jossain.

Nyt riitti aikaa Persepolisiinkin.

Talvi alkaa tulla myös Iraniin. Pohjoisessa sataa jo lunta, täällä etelämmässä Shirazin kaupungissa illat ovat viileitä, vaikka päivälämpötila on 15 C ja aurinko hymyilee. Kuin nomadit, teltoissaan asustavat perinteiset paimentolaiset, lähden hakemaan parempia lammaslaitumia ja lämpöisempää aurinkoa etelästä Persianlahdelta.  Matkaseurana tien päällä on kokoelma paikallisia, ja tässä vaiheessa lienee aika esitellä heistä merkittävin: Mohammad, kolme vuotta sitten Armeniassa tapaamani iranilainen, kertoi tuolloin lumoavia tarinoita ja esitteli upeita kuvia kotimaastaan, ja ne kytivät takaraivossani siitä lähtien. On siis yksin Mohammadin syy, että valitsin matkakohteeksi Iranin. Kolmessa vuodessa Mohammad ehti muuttaa Armeniasta takaisin Iraniin ja mennä naimisiin, ja nyt olen jonkun aikaa punkkaillut pariskunnan luona oppimassa iranilaista ruoanlaittoa.