Hoda fez, kultaiset ihmiset ja outo hallitus

Lähdin Iranista rinkka täynnä mausteita ja yrttejä, joita lapsenomaisella lempeydellä maailmaan suhtautuva Ahmad pakkasi mukaani selostaen samalla uuden lempiruokani ghormesabzin valmistusmenetelmää. Sain mukaani parikymmentä CD-levyllistä elokuvia nuoruutensa tuskissa painivalta, Allahiaan rukoilevalta Hadilta, joka alkoi kutsui mua siskokseen nukuttuani lähes viikon nuorukaisen lattialla. Lähtiessäni lentokentälle pujotin sormeeni hopeasormuksen, josta vieläkin olen velkaa persialaista rakkaussanastoa minulle antaumuksella opettaneelle Samiralle.

Iranilaisäidin herkullista ghormesabzia.

He ja lukuisat muut iranilaiset osoittivat, että Irania ei todellakaan tarvitse pelätä. Harva kansa taitaa saada harteilleen niin vääränlaisia ja tuhoisia ennakkoasenteita kuin nämä oman hallituksensa murjomat ihanat ihmiset. Iranissa kummallisinta onkin maan kahtiajakautuneisuus. Se kuinka valtiolle työskentelevä arkkitehti pukeutuu chadoriin, mustaan kaapuun, töihin mennessään ja kertoo esimiehilleen rukoilevansa ja harjoittavansa ahkerasti islamia, mutta illalla palaa kotiin, vaihtaa rennot vaatteet, juo viiniä ja laulaa ja tanssii kuin kuka tahansa meistä. Kuinka aviopari julkisella paikalla voi hädin tuskin koskettaa toisiaan, mutta rannalla tai pimeän tullen puistossa ottaa toisiaan lempeästi kädestä kiinni.

Jouluaaton kalliokiipeilyt Shirazissa.

Iranilaiset ansaitsevat lukuisten sääntöjen ja rajoitusten sijaan jotain paljon parempaa omalta hallitukseltaan, mutta he myös ansaitsevat koko muulta maailmalta sen, ettei heitä suotta pidetä vaarallisina tai hulluina.

خدا حافظ, hoda fez, näkemiin Iran!