Vuorenhuipulta nomadijurttaan

Nyt kaikki on kunnossa. Kirjoitan tätä lämpimässä konttitalossa Sabalan-vuoren juuren kylässä 2500 metrin korkeudessa. Kyläläiset täällä tietävät että ai tuo on se suomalainen. Turisteista pidetään vuorilla aivan erityisen hyvää huolta.

Kiipeäminen Sabalanin huipulle 4811 metriin heilutteli tunneskaalaa laidasta laitaan. Kohokohtia ei ehkä ollut vuoren juuren kylästä tarpominen kohti rinteen vuoristoleiriä hyytävässä sateessa ja usvassa, mutta suuren kiven suojissa teehetki juuri pilvipeitteen rakoillessa avautuvan laakson yllä sai hihkumaan innosta kuin pikkulapsi.

Vuoristoilmaan totuttelu haastoi illalla leirissä, kun päätä alkoi särkeä ja paleli kuin pakastimessa, mutta se lääkittiin luonnonyrteillä ja illasta muiden vuorikiipeilijöiden kanssa tuli mitä parhain.

Sabalanin 2 päivää kestänyt (lumi)myrsky oli seuraavana aamuna tiessään ja auringonpaiste helli nousuamme huipulle. Emme olisi voineet saada parempaa säätä. Kaikki kiipeilijät olivat erinomaisella tuulella ja erityisen ilahtuneita ja kiinnostuneita turisteista.

Alastullessa eksyimme reitiltä heti alkuunsa. Onneksi silloin emme tienneet, että vajaan 3 tunnin laskeutuminen muuttuisi yli 7 tunnin harhailuksi vuoren vaikeakulkuisella (väärällä) rinteellä sumun noustessa ja päänsärkyni yltyessä. Yöstä vuorella tulisi hyytävän kylmä, ja jo nyt olimme väsyneitä, läpimärkiä sekä osa porukasta loukkaantuneita ja vertavuotavia. Vesi oli loppunut aikoja sitten. Kaikki fokus oli laitettava alaspääsemiseen ja äkkiä, mutta kukaan ei tiennyt mihin suuntaan ja kuinka pitkä matka meillä olisi edessämme.

Tarina päättyy onnellisesti kun juuri hämärän laskeutuessa lammaspaimen kuulee sumun läpi huutomme. Meidät saatetaan nomadikylään ja istutetaan lampaannahasta tehtyyn jurttaan kaasuliekin lämpöön. Juomme teetä ja syömme lampaanrasvalla höystettyä riisiä, sulatamme kohmeisia raajojamme sekä puhdistamme ja sidomme jäätiköllä livenneen kiipeilijän verisen pään. Yksi meistä käy lopenuupuneena nukkumaan, toiset keskustelevat 7 vuotta sitten vuorille eksyneestä, jonka ruumis löydetään vasta 6 vuotta myöhemmin. Vasta silloin, adrenaliinienkin jo laskiessa verestä, tajuamme minkälaisen seikkailun olemme kokeneet.

Kahden tunnin kuluttua lähikylistä on löytynyt jeeppi, joka saapuu noutamaan meitä. Ulkona on jo pilkkopimeää ja märissä vaatteissa hyisen kylmää. Kun auto hajoaa kesken kaiken tielle, kellään meistä ei enää riitä huumorintaju.