Kuumuutta pakoon

17.7.3015:

Ja niin Iranista tuli ensimmäinen maa, jonne valitsin palata takaisin.

Teheranin yön pimeydessä tutut kasvot hymyilevät jälleennäkemiselle. Salam khubi, khubam mamnoon, vaihdamme kohteliaasti kuulumistenkyselyt lentokentällä ennen kuin lähdemme ajamaan kohti Luoteis-Iranin vuoriston virkistävää viileyttä. En vielä tiedä millaista palavaa auringonhehkua yön tunteina pakenemme, mutta iltaan mennessä ymmärrän yli 30-celsiusasteen piinaavan poltteen.

Auringonporotusta väistääksemme aktiivinen päivittäiselämä siirtyy enemmän aamunkoiton ja hämärtyvän illan tunteihin. Päivisin hakeudumme virkistävän veden läheisyyteen syömään (vastoin meneillään olevaa ramadania) sekä lepäämään. Juuri tämä on ehkä sitä mitä kaipasin eniten Iranissa: Kaveriporukat kaivavat autoistaan viltit ja tyynyt, hedelmät ja leivät, pähkinät ja juustot, ja asettuvat villin luonnon keskelle viettämään aikaa. Nuotio kasataan kuivista oksista ja jo mustaksi palanut teepannu upotetaan liekkeihin. Tulessa lempeästi haudutettu tee maistuu erinomaiselta. Siinä vuoripuron solistessa korvissa, varjostavien puiden katveessa, on mitä parhain päiväunihetki.

Kun Kaspianmeren rantahiekalla avaan uniset silmäni ja tihrustan vaatteet päällä uivia iranilaisia, on päivä kääntymässä illaksi ja hyvä aika jatkaa matkaa kohti vuoristoa. Ahmad muistaa vuosien takaa eksyneensä vuoriston viidakossa asuvan vanhan papparaisen luokse, ja lähdemme etsimään hänen luotaan yöpaikkaa.